Itsenäisen Suomen itsenäinen maakunta

Ahvenanmaa, tai paikallisen ruotsinkielisen väestön kielellä Åland, on rikas niin historialtaan kuin luonnoltaan. Ahvenanmaan pääkaupunki on Maarianhamina, ja koko maakunta kuuluu poliittisesti Suomelle, mutta sille on myönnetty autonomia eli itsehallinto 1920-luvun alussa. Hyvin pelkistettynä tämä tarkoittaa siis sitä, että Ahvenanmaalla on olemassa oma hallitus, oma postinsa ja omat luonnonsuojelumääräykset. Melkein 90 prosenttia väestöstä on ruotsinkielistä ja valuuttana toimii euro.

Ennen Ajanlaskun Alkua

Kuten aiemmin jo mainittiin, Ahvenanmaalla on pitkä historia täynnä mielenkiintoisia käännöksiä. Alueen ensimmäiset asukkaat tulivat saaristolle Suomesta jo kivikaudella, ja arkeologit tekivät useita löytöjä, joiden pohjalta voitiin päätellä Ahvenanmaalla vallinnut kampakeraaminen kulttuuri noin vuodesta 4000 ennen ajanlaskun alkua 900-luvun loppuun. Alueella harjoitettiin myös hylkeenpyyntiä.

Viikinkihistoria on laaja itsenäisenä historian sivuna, ja Ahvenanmaa on viikinkien ajan historiaa täynnä. Saaristolla käytiin vilkasta kauppaa ainakin löytöjen perusteella päätellen: Ruotsi ja Suomi olivat Ahvenanmaan asukkaiden pääkauppakumppaneita, mutta yhteyksiä on ollut myös kauemmas kuten arabialaisiin ja todennäköisesti myös venäläisiin.

Väen Seikkailuja

Ahvenanmaa on ollut melkein tyhjillään noin kaksisataa vuotta, minkä uskotaan johtuvan viikinkiaikojen rauhattomuudesta ja sekasorroista. Saariston historia on taas alkanut 1100-luvulla, jolloin sinne muutti väkeä Suomesta ja Ruotsista. Kun suomen- ja ruotsinkieliset asuivat kaikki yhdessä samalla alueella, jonkun piti sulautua johonkin, ja tässä tapauksessa ruotsinkielinen väestö oli vahvoilla, minkä näkee tänäkin päivänä: ruotsin kieli on vieläkin Ahvenanmaalla ylivoimainen suomen kieleen nähtynä.

Keskiajalla Ahvenanmaalla tapahtui kaikkea tuon aikaiseen aateliston ja tavallisen väen elämään liittyvää: saaristo on ollut osa Turun hiippakuntaa, prinssi Juhanalle kuuluvaa Suomen herttuakuntaa, Turun ja Porin lääniä… ja ennen kaikkea se oli Kastelholman linnaläänin keskusalue. Kun Suomen sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli loppu, Ahvenanmaa liitettiin Venäjän keisarikuntaan muun Suomen kanssa huolimatta ahvenanmaalaisten pyynnöistä jäädä Ruotsin alle. Ruotsilla ei luonnollisesti ollut mitään asiaa vastaan, mutta Suomessa se aiheutti vakavaa protestia ja Venäjäkin otti saariston mielellään haltuunsa. Se rakensi saarelle Bomarsundin linnoituksen, jonka päälinna oli Ahvenanmaan kaikkien aikojen suurin rakennus ja jonka oli tarkoitus kestää pitkääkin piiritystä, mutta linnoituksen elinkausi jäi lyhyeksi: se tuhoutui Oolannin sodassa vuonna 1854 lähes täysin. Maarianhamina perustettiin pian sen jälkeen vuonna 1861 ja se on vieläkin ainoa Ahvenanmaan kaupunki. Kaupunki nimettiin keisarinna Maria Aleksandrovnan, keisari Aleksanteri II:n puolison kunniaksi.

Ahvenanmaan kuuluvuudesta Suomelle tai Ruotsille on puhuttu Euroopassa Britanniaan saakka, ja loppujen lopuksi, kun Suomi sai jo Venäjältä itsenäisyytensä ja näin myös Ahvenanmaan täysin omaksi maakunnakseen, saaristolaiset yrittivät taas kerran päästä osaksi Ruotsia. Alueelle rantautui ruotsalaisjoukkueita ja ahvenanmaalaiset nostivat oman lippunsakin, joka oli väreiltään samanlainen Ruotsin lipun kanssa, mutta ero oli kuvassa: linjoja oli kolme vaakasuoraa – sininen, keltainen ja taas sininen. Tämä Ruotsin osaksi tulon yritys päättyi kuitenkin siihen, että Kansainliitto vahvisti saariston kuuluvaksi Suomelle, mutta laajan itsehallinnon periaatteella, jonka Suomi hyväksyi täysin.

Ahvenanmaa sai oman lippunsa kuitenkin vasta vuonna 1954, ja se on pysynyt siitä lähtien samanlaisena. Saaristo on tänä päivänä sekä suomalaisten että muiden eurooppalaisten suosittu lomapaikka, mutta sinne jääminen pysyväksi asukkaaksi suo halukkaalle jonkun verran huolia: kotiseutuoikeus on aina ehtona ostaa saaristolta kiinteää omaisuutta tai perustaa sinne yrityksen. Kotiseutuoikeus periytyy kummaltakin vanhemmalta, mutta kun ei onnistuttu syntymään Ahvenanmaalla, sitä joutuu hakemaan vähintään viiden vuoden saarella oleskelun jälkeen. Toisena ehtona on ruotsin kielen taito: sitä ilman kotiseutuoikeutta ei voi saada. Tällaisen järjestelmän päätarkoitus on siinä, että saaristo kuuluisi jatkossakin paikalliselle väelle eikä muista maista tai kunnista tulleille ihmisille.