Karjalan alue, kansa ja kulttuuri – Osa 2

Karjalaisten ajankäsite erosi suomalaisesta kantaväestöstä, vuodenkierto tiedostettiin vanhojen maalaisperinteiden, sekä luonnonrytmien mukaan. Myös ortodoksi ja luterilainen kirkkovuosi vaikuttivat ihmisten eloon, ja tärkeissä tapahtumissa sekoittuivat keskenään vanhan perimän kansanuskomukset, ja kristilliset perinteet.Kevään aloitti laskiainen, joka oli käytännössä naisten töiden käännekohta. Naisten tuli saada tähän mennessä kehruut valmiiksi jotta niistä sai kudottua kankaita. Laskiaisena käyttäytymien heijasti tulevaan kesään ja se oli enteiden aikaa. Laskiaisen jälkeen ortodokseilla alkoi myös paastonaika, kolme viikkoa ennen paaston alkamista päivittäisestä ruuasta poistettiin vähitellen liha, maito ja munat. Itse paasto kesti seitsemän viikkoa, päättyen pitkäänperjantaihin.

Ympäri Suomea levinnyt palmusunnuntaina virpomien sai alkunsa karjalaisten keskuudessa. Ortodoksi kodeissa ikonien taakse sijoitettiin siunatut pajunoksat. Nämä olivat usein lasten keräämiä ja koristelemia. Virpomisen itsensä juuret ovat palmusunnuntaihin useissa uskonnoissa liittyviä. Jeesuksen saapuessa viimeisen kerran Jerusalemiin häntä tervehdittiin palmunoksien kanssa. Tämä tapa levisi uskovaisien keskuudessa pääsiäisen juhlintaan kuuluvana osana, ja pohjoisemmilla alueilla palmunoksien sijasta käytettiin pajunoksia. Ortodoksisessa kulttuurissa pajun oksat siunattiin, kun taas luterilaisissa perheissä ne käytettiin sellaisenaan. Olennaisena osana molemmissa uskonnoissa oli vitsan jättäminen virvottavalle, ja virpojalle annettava pieni palkkio. Tärkeitä päiviä karjalaisessa kalenterissa olivat myös helluntai, juhannus, ja kesäsunnuntaisin pidettävät kihupyhät. Kihupyhiä järjestettiin eri paikkakunnilla kesäsunnuntaisin, ja ne antoivat nuorisolle tilaisuuden tutustua toisiinsa, ja miehille mahdollisuuden kosia mielitiettyä. Syksyllä järjestettiin Syyskestit, jotka olivat suvun luomassa vietettyjä juhlia. Avioituneet tyttäret jättivät uuden kotina kestien ajaksi, tullen lapsuudenkotiinsa oman perheensä kanssa. Kekriä juhlittiin myöhemmin syksyllä sadon korjuun jälkeen. Mikael Agricola uskoi kekrin olleen karjalaisten jumala, alkuperältään ehkä karjan suojelusjumala. Uusivuosi oli enteiden ja taikojen aikaa, tytöt etsivät tulevaa sulhasta kynttilänvaliossa peilistä, ja kaikkien tulevan vuoden tapahtumien uskottiin olevan läsnä vuoden vaihtuessa, joten näihin pystyttiin vaikuttamaan riittien ja taikojen avulla. Ortodoksi karjalaisten keskuudessa loppiainen oli yksi vuoden suurimmista juhlista. He juhlivat Venäjän ortodoksien tavoin siunatussa avannossa uimalla.

 

Karjalan kieli ja murteet

Karjalankieltä puhutaan tänä päivänä Venäjän puoleisessa Karjalassa. Päämureina ovat aunuksenkarjala, varsinaiskarjala ja lyydi. Kieli on suomenkielen läheisin sukukieli, ja Suomessa on tänä päivänä noin 5 000 karjalaa taitavaa ihmistä, jotka ovat oppineet sen vanhemmilta sukupolvilta. Suomessa karjalankielellä on ollut virallinen vähemmistökielen asema vuodesta 2009, ja kielen elvyttämisyrityksiin kuuluvat muun muassa karjalankielen professuuri Joensuun yliopistossa, sekä karjalankielinen päiväkoti Nurmeksella. Kieleltä on suojeltu lailla myös Venäjän puoleisessa Karjalassa. Karjalan Liiton lisäksi Suomessa kielen ja karjalaisen kulttuurin asemaa ajamaan on perustettu Karjalan Sivistysseura ja Karjalan Kielen Seura. Karjalan varsinaisen kielen lisäksi alueelta löytyy myös Suomen kielen karjalaisia murteita. Suomenpuolella päämurteita on kaksi, Etelä-Karjalassa vallalla oleva kaakkoismurre ja Pohjois-Karjalassa puhuttavat savolaismurteet. Kaakkoismurteet vaihtelevat vahvasti pitäjittäin, ja savolaismurteilla on pitkälle oma sanastonsa.

Tanssi- ja musiikkikulttuuri

Karjalalaiset tanssit ovat saaneet vaikutteita naapurikansoiltaan sekä lännestä että idästä. Tanssit voidaan rankalla kädellä jakaa Etelä-Karjalan, Laatokan Karjalan ja Vienan Karjalan tanhuihin. Laulutanssit olivat suosittuja Karjalankankaalla ja Inkerissä, näissä tansseissa saatettiin pyöriä ringissä, ketjussa, rivissä tai pareissa. Kaikissa tansseissa noudatettiin myös improvisaatiota, ja tanssi eteni vapaasti taustamusiikin säestämänä.

Tanssi- ja musiikkikulttuuri

Karjalalaisen musiikki perinteeseen kuuluvat runonlaulu, itkuvirret ja joiku. Lauletun musiikin lisäksi alueella soitettiin instrumentaalikappaleita, jouhikko ja kantele ovat monelle tunnettuja karjalaisperäisiä soittimia. Runolaulu on varmasti tunnetuin karjalalaisen kulttuurin muoto, Elias Lönnrotin kerättyä suuren osan Kalevala kirjansa materiaalista juuri karjalaisten runonlaulajien keskuudessa. Kansantarinat olivat siirtyneet runonmittaisen musiikin kautta luku- ja kirjoitustaidottoman väestön keskuudessa sukupolvelta toiselle vuosisatoja. Itkuvirsiä esitettiin useissa tärkeissä erotilanteisiin liittyvissä tapahtumissa, kuten häissä ja hautajaisissa. Äänellä itkijän tarkoituksena oli saada muukin yleisöstä vuodattamaan kyyneliä. Itkuvirsikulttuuri on sidoksissa ortodoksi uskontoon, ja Suomessa se oli tavallista vain karjalaisten keskuudessa. Vähemmän tunnettu karjalan alueen lauluperinteistä on Vienanjoiku, joka esiintyi lähinnä Pääjärven ja Tuoppajärven alueilla.